Venäjänsinisen rotustandardi

Venäjänsinisen standardi - ymmärtämisen asia

Tuskin minkään muun rodun standardia tulkitaan niin monella tavalla kuin venäjänsinisen.

Itse olen oppini saanut monilta kokeneilta FIFe-tuomareilta sekä myös eräiltä Suomen ensimmäisiltä kasvattajilta. Heille siitä kiitos.

Koska "tieto" kuitenkin oli varsin ristiriitaista, piti minun tehdä itselleni siitä synteesi ja etenkin kun kokemuksen myötä opin tuntemaan, mikä on mahdollista ja mikä ei, yritän nyt kertoa, miten asian olen ymmärtänyt.

Pää: Nenän osuus profiilista on lyhyt suhteessa päälakeen, joka sekä sivulta että edestä katsoen on litteä. Kun pistää kämmenet yhteen, sormien kärjet vastakkain n. 30-40 asteen kulmassa, toisesta kädestä taivuttaa rystysiä n. 70-80 astetta, saa mielessään kuvitelluksi venäjänsinisen sivuprofiilin. Mielestäni standardin maininta pitkästä päälaesta tarkoittaa nimenomaan sen suhdetta nenän pituuteen, ei leveyteen. Tämä siksi, että päälaella tulee myös olla leveyttä.

Mutta miksi sillä muka pitäisi olla leveyttä? Sen takia, että silmien kohdalla on maininta: "set wide apart" - sijaitsevat kaukana toisistaan. Tämä ei ole mahdollista jos päälaki on kapea, sillä eiväthän silmät voi olla "tappien päässä" sivuilla kuten syvältä nostetulla turskalla.

Pelkkä nenän suoruus ei ole mikään itseisarvo, jolla kissan muut ominaisuudet jyrätään yli. Toki suoria linjoja korostetaan standardissa, mutta nenän lyhyys on kuitenkin se ensimmäisenä mainittu ominaisuus päästä.

Toinen tärkeä piirre päässä on kulma, jossa kaksi suoraa kohtaavat; se litteä päälaki ja suora nenä. Kulman jyrkkyys on myös ratkaisevaa. Vain riittävällä kulmalla varustettuna saadaan päähän "yleistä syvyyttä". Aivan liian usein nähdään jopa menestyneitä venäjänsinisiä, joilla kyllä on suora profiili, mutta se on pitkä ulottuen jopa puoleen koko pään pituudesta. Tällöin kulma jää kovin loivaksi, eikä päälakikaan aina ole riittävän tasainen ja vaikutelma on, korvien asentoa lukuunottamatta, varsin itämainen.

Leuasta on käytetty yksiselitteisesti sanaa vahva. Mitä se siis tarkoittaa? Minulle vahva leuka merkitsee paitsi riittävää pituutta, niin myös riittävää syvyyttä. Vasta syvyys antaa vaikutelman vahvuudesta, eikä niin, että pää on kuin ylösalas käännetty appelsiinilaatikko leukaa markeeravine peräkansineen. Itse pyrin tunnustelemaan luurakenteen muodon "prominoivien"viiksityynyjen alta. Tulee muistaa, että "pinch"-vaikutelma muodostuu vain pehmeästä osiosta, ei itse luurakenteesta.

Korvat: Harvemmin voi sanoa, että korvat olisivat liian suuret. Aika usein ne ovat liian pienet. Mielenkiintoista myös tässä on se, että korvien tulee olla leveät tyvestä. Tämä siis sulkee pois "kaniininkorvat" ja koska korvien tulee olla myös pystyt, ei kapeaan päähän kerta kaikkiaan ole mahdollista istuttaa tyvestä leveitä pystyasentoisia korvia. Mutta mikä se pystyasentoisuus sitten on, tyven keskeltä kärkeenkö? Mielestäni ei.

Itse yritän katsoa korvan ulkoreunaa. Pystyasentoinen tai jopa aavistuksen sivullepäin kallistuva melko alhaalta alkava ulkolinja näyttää minusta hyvältä ja useimmiten tällöin myös korvien tyvi on riittävän leveä ja vielä jää tilaa korvien väliinkin.

Silmät: Silmistä tulikin jo mainittua hieman pään yhteydessä. Tällä hetkellä suurta muotia ovat jenkkilinjaiset kissat, joilla silmien muoto on usein väärä. Ne ovat liian pyöreät. FIFen standardissa on kuitenkin selkeästi sanottu, että silmät ovat suuret ja mantelinmuotoiset. Käytännössä ne ovat myös aavistuksen viistossa asennossa, mutteivät sentään itämaisesti asettuneet.

Väri on tärkeä ja hyvin vaikeasti hallittavissa oleva ominaisuus. Siitä kiinni pitäminen on yksi tärkeimmistä asioista kasvatuksessa. Vaikka silmät on skoorattu vain 10 pisteeseen, itse arvostan silmiä ja etenkin niiden väriä huomattavan korkealle. Mielestäni standardissa tulisikin muu kuin vihreä silmien väri kirjata sertin epääväksi virheeksi. (Voitaisiin asiasta tehdä FIFe-esityskin.)

Niska, vartalo, jalat, tassut ja häntä: Kaikissa näissä on maininta tavalla tai toisella eleganssista. Vaikka kissan tulee olla lihaksikas, on venäjänsininen silti selvästi elegantimpi kuin esim. eurooppalainen tai korat tai burma. Itämaisuus on kuitenkin mainittu virheenä, joten liika on liikaa siinäkin suhteessa. Tasapainoisuus ja hyvä keskitie ovat myös kissan kannalta osoitus elinvoimasta ja itse pidän venäjänsinistä tavallaan "jalostamattomana" rotuna sen alun "rutsauksesta" huolimatta.

Turkki: Venäjänsinisen turkki pitäisi jokaisen tuntea vaikka pilkkosen pimeässä. Siinä on aivan oma tuntunsa. Se on lyhyt, pehmeä, tiivis ja pystyssä seisova. Usein kuitenkaan tuntuma ei ole se oikea, vaan turkki on liian pitkä ja liian ohut. Venäjänsinistä ei saisikaan kammata liikaa eikä edes käyttää kumisukaa.

Väri sitten alkaakin taas olla ikuinen riidan aihe, sillä keskieurooppalaiset tuomarit ovat jostakin saaneet päähänsä, että mitä vaaleampi, sitä parempi. Standardissa kuitenkin täysin selvästi sanotaan, että väri on keskisininen-harmaa, jossa on hopean hohto. Monilla ruotsalaisilla kissoilla turkki taas on mielestäni liiankin tumma ja etenkin hopeatippauksen puutteessa jotkut yksilöt saattavat näyttää jopa melkein mustilta. Itselläni olevista kissoista Tara on sieltä hyväksymisrajani vaaleammasta päästä ja Tippi asteikollani optimissa. Varmaan tähän väriasiaan tulisi ihmisten kiinnittää huomiota ja vaikka huomauttaa tuomarille, jos tämä puhuu jotakin muuta, kuin mitä standardissa kerrotaan. Mielestäni tuomareiden ei nimittäin pitäisi mennä mukaan muotioikkuihin, vaan arvostella kissat voimassaolevien standardien mukaisesti.

Tämä nyt kertomani on toki minun käsitykseni standardista ja perusteluni sille, miksi koen sen näin. Joku toinen voi ymmärtää sen toisinkin. Koska standardi on alun perin kirjoitettu ruotsalaisen venäjänsinisen kissan mukaiseksi, ei sitä mielestäni saisi tulkita liian vapaasti, vaan arvostellessa tulee huomioida rodun historialliset faktat.

Kai Ruonala
Päivitetty 1/2013